Suomen Villakoirakerho ry

KATSOJAN OSUUS AGILITYKISOISSA

Mitä katsojalta odotetaan agilitykisoissa? Siihen kuuluu monta sääntöä, joita katsojan tulisi noudattaa. Miten kisoja tulisi kehittää, jotta kilpailijat saisivat kilpailla rauhassa ilman kenenkään katsojan aiheuttamaa häiriötä. Mitä kisajärjestäjien tulisi tehdä kilpailijoiden eteen, jotta kilpailijat saisivat oman rauhan keskittyä tulevaan rataan sekä motivoida koiraansa? Siinäpä muutama visainen kysymys.

Kaikki agility-yhdistykset haluavat tietenkin paljon yleisöä, sillä jokainen henkilö tuo jollain tavalla, ei ehkä juuri sinä päivänä, mutta ehkä tulevaisuudessa, mainetta sekä rahaa yhdistykselle. Me kilpailijat haluaisimme tietysti yleisön, joka osaa käyttäytyä hillitysti ja joka osaa jo ensimmäisellä katsomiskerralla kaikki agilitystä. MUTTA, ihmiset tulevat katsomaan kuinka meidän koiramme osaavat erilaisia temppuja. He eivät ehkä ymmärrä, että jokainen jonka kanssa he puhuvat, saattaa olla juuri lähdössä ratasuoritukseen tai on juuri keskittymässä omaan suoritukseen. Mutta heistä on niin kiva esitellä lapsilleen erilaisia koirarotuja. Myönnän itse, että välillä hermostun tällaisista ihmisistä, mutta aina pitää muistaa, että he ovat ehkä se tuleva agilitypolvi ja meidän tulee innostaa heitä lajista sekä koirista.

Mitä sääntöjä tulisi tehdä yleisölle. Ainakin, että liian lähellä kehänauhaa ei saisi seistä, varsinkaan lasten heilutella nauhaa tai roikkua siinä. Yleisön koirien tulisi myös olla tarpeeksi kaukana kehänauhasta, jotta kilpaileva koira ei siitä häiriintyisi. Eikä myöskään huutaa mitään radalla olevalle koiralle. Nämä ovat omia kokemuksia joihin haluaisin puuttua. Sillä omalla kohdalla on sattunut juuri näitä tapahtumia, kun olen ollut radalla. Tosin kyseessä silloin oli aina nuori koira, joka ei vielä ollut kouliintunut agilityyn. Nämä jo pitkään kilpailleet koirat eivät välttämättä kuule eikä näe mitään mitä kehän laidalla tapahtuu, sillä ne ovat niin kisahurmiossa.

Aina kun agilitykisat järjestetään, pitäisi ottaa huomioon lähtöalue. Aina ei kisapaikoilla ole tilaa järjestää esim. kehänauhalla tilaa, jossa seuraava radalle lähtijä voisi leikkiä koiransa kanssa ja keskittyä. Itse olen sen verran kova akka, että olen sanonut kisajärjestäjille, että minun ekaluokkalaiseni on niin arka, että voisiko mitenkään laittaa kehänauhaa pidemmälle, ettei minun puudelini vain pelkää lähteä radalle. Voisin sanoa, että melkein aina aneleva ilmeeni on tehonnut. Ykkösluokassa, varsinkin mini-luokassa on vielä hyvä puuttua ratajärjestelyihin, sillä korkeammassa luokassa en uskalla edes aukaista päätäni tällaisella asialla. Tuomari voi sanoa vain, että muutkin koirat ovat lähteneet radalle näin, niin lähtöalue on kaikille sama. Muillakin voi olla arkoja koiria. Tällä systeemillä, siis valittamisella, pönkitän vain omaa egoani, jotta saisin hyvän radan, koirahan sitä ei todennäköisesti ymmärrä mitään.

Kesäisin näitä ongelmia ei juuri esiinny, silla kisat järjestetään useimmiten jollakin palloilukentällä, jossa tilaa on vaikka kaikille jakaa. Useimmiten kehän laidat ovat aivan autiot, sillä kaikki kilpailijat etsivät ensimmäisen puun, jonka juurelle he pääsevät koirinensa. Ihanaa, kesä tulee, toivottavasti.

Älkää säikähtäkö ettenkö kirjoittaisi jotain omasta kokemuksesta. Pitäähän sitä vähän huumoriakin lisätä joukkoon.

Olen aina tarinoissani maininnut koirani nimeltä, joten niin teen nytkin. Tarinan pääosassa on nuori isovillakoira neitsyt Manna nimeltään, ikää 8 kk ja risat. Sivuosassa on Tuula, "vähän" vanhempi vanhapiika. Päätimme Mannapuuron kanssa yhteistuumin lähteä ainoana vapaapäivänämme katsomaan agilitykisoja Helsinkiin, suuren kaupunkiin, jotta juuri pesty ja trimmattu valkoinen Puuroni saisi vähän kokemusta kuplahalleista ja piristysruiskeen elämäänsä.

Pakkauduimme kummatkin pieneen punaiseen piruuni, jossa oli yhä havaittavissa suuri läjä talven vakiovarusteita, oli toppapukuja erikokoisia, villapaitaa, käsineitä, pipoja jne. Saavuttuamme kisapaikalle huomasin, kuinka auringonvalo ponkaisi iloisena kirkkaana valona kaikista niistä ISOISTA vesilätäköistä, jotka piha-alueella oli. Kivaa. Ja juuri pesty ISOVILLAKOIRA. Kiersimme kuplahallin autolla pariin otteeseen tähyilläkseni parkkipaikkaa läheltä ovea. Mutta hyvällä tuurillani emme kuitenkaan sitä löytäneet. Joten ei muuta kuin Puuro pois takaluukusta. Remmi kireälle ja eikun uhmaamaan lätäköitä. Eli minä menin lätäköiden vierestä ja Puuro hepulipepulin saaneena yritti ilmiselvästi tyhjentää lätäköt tähtäämällä oikein isot pitkät tassunsa jokaikiseen lätäkköön, mikä matkan varrelle osui. Se siitä hyvästä tuulesta ja vapaapäivästä. Pääsimme sisälle kuplahalliin turvallisesti. Kisat olivat kuumimmillaan, mini II olivat juuri tutustumassa rataan. Kiertelin Mannapuuro hienosti sivulla sipsuttaen ja katselin rataa sillä silmällä, että olisin itse kilpailemassa. Radan katseleminen tosin jäi lyhyeksi, sillä Puuro päätti kysellä kanssatovereiltaan mielipiteitä radasta. Aikansa keskusteltuaan Puuro päätti ottaa yhteyden jälleen kotiplaneetan johtajaan, eli minuun.

Siirryimme kehän toiselle laidalle, juuri sille laidalle, missä ei olisi saanut olla koirien kanssa, sillä kehänauha oli niin lähellä, että jos Puuro olisi halunnut kuiskata ohjeita kilpaileville koirille, niin hän olisi selviytynyt siitä hommasta ilman kurkottamista. Mutta itsepäisenä muulina kun en asiaa tajunnut, piti kuuluttajan ihan kuuluttaa, että Koponen pois kehän laidalta puudelin kanssa. No, ei ne ihan nimeltä kuuluttanut, mutta tajusin vinkin.

Mini III-luokka oli juuri alkamassa. Siellä ne tutut ihmiset olivat taas rääkkäämässä itseään, mutta minullapas oli vapaapäivä. Kolmosluokan seuraaminen on hermoja raastavaa. Tiedän sen etukäteen, mutta aina pitää tuppautua katsomaan vapaapäivänä agilitykisoja, ihan kuin ei olisi muutakin tekemistä kotona. Täytyy kyllä myöntää, että olen niin mukana ohjaajan tuskassa tai ilossa radalla, että ihan hävettää. Hyvä esimerkki on, kun ystäväni villakoira meni radalle ja koiralle saattoi tulla vähän liian isot kaarrokset, niin Koponen se yrittää ohjata kentän laidalta koiraa kääntymään ripeämmin, niin että peppu ei tuolia paljon tavoita. Saati sitten kädet ja jalat. Istuessa pystyy ohjaamaan koiria jaloilla ihan hyvin, kokeilkaapas. Kädet siinä mukana heilumassa yläpään äänitehosteiden auttamana. Näin tulee liikuntaa joka kropan osalle. Ei tarvitse enää illalla käydä lenkillä. Miksiköhän tietyt villakoiraihmiset katsovat minua kieroon. Mahtaa siinä muutkin katsojat ihmetellä, kun iso immeinen huutaa, potkii, heiluu, sohii jne. vieressä. Pahin kokemus Puurolle taisi ollakin koko päivänä meikämannin eläytyminen.

Katsoin kelloa ja huomasin päivän olevan jo siinä vaiheessa, että olisi aika pakata puudeli sekä emäntä autoon. Ajattelin vielä, että pitää käydä juttelemassa parin ihmisen kanssa, jotta varmasti saisin kaikki kokemukset vaihdettua. Siinä seistessä huomasin hyppyesteen ja zoomasin katseeni pikaisesti dalmatialaista muistuttavaan entiseen valkoiseen villakoiraani. Ei muuta kuin kokeilemaan. Juoksin ripeästi Puuro perässä peitsaten hypyn luokse ja eikun hyppäämään. Onneksi yksi Hiiden Haukkulainen tuli minua toppuuttamaan, sillä nostin rimaa uhkaavasti ylöspäin tietäen, että Mannapuuro pystyy hyppäämään korkeammaltakin. Vaikkakin olen itse kouluttaja, niin aina ei muista kaikkia sääntöjä nuorille koirille ja se kiire. Aina on kiire päästä eteenpäin asiassa. No, jos se hyppäsi jo 30 cm niin täytyyhän sen osata hypätä sitten 60 cm. Siinä oli taas Koponen selittämässä ja aivan turhaan. Muistaakseni olen aikaisemmin kirjoittanut, että maltti se on kaiken A ja O.

Pienen saarnan jälkeen ajattelin, että olisi tosiaankin aika lähteä sinne kotiin. Ei muuta kuin suorinta tietä auringon pienentämien lätäköiden läpi autoon ja menoksi. Mutta kylläpä oli stressaavaa olla katsomassa agilitykisoja.

Näin lopuksi haluaisin muistuttaa ihmisiä tästä agilitypalstasta. Tulevaisuudessa pyrin laittamaan villakoirien tuloksia enemmän Puudeliin, joten toivonkin, että kaikki agilityä harrastavat ihmiset lähettäkää tuloksianne minulle. Tulokset voivat olla vaikkapa epävirallisista kisoista, kaikki käy. Villakoirien agilitykuviakin otetaan vastaan, sillä itse en omista ainuttakaan kuvaa villakoirista agilitykisoissa suorittamassa rataa. Eikä myöskään ole kuvia villakoirista agilityn palkintopallilla, joten ei muuta kuin kamera mukaan kisoihin.

Lisäksi toivoisin, että saisin erilaisia aiheita agilitystä, joista voisin kirjoittaa. Sillä omat kokemukseni tuntuvat minun mielestäni jo tylsiltä, vai?

Palautetta on tullut palstastani, että kiitos siitä.

Ei muuta, kuin hurjasti onnea kaikille jotka osallistutte maailman näyttelyyn tai agilityyn.

Terveisin
Koposen Tuula &

Sesi, Foam Ball’s Annabella
Tiitu, Gariboa Hill’s La Luna
Miinu
Manna, Lapponia’s Nieidamanna

Nummenselkä 16 E 15
03100 NUMMELA

puh. (09) 222 1793
GSM 040-512 8336

Seuraava kirjoitus