Suomen Villakoirakerho ry

MÖLLI-ISOVILLAKOIRA AGILITYN ALKUTAIPALEELLA

Villakoirien nettisivuilla on käyty kiivasta jutuskelua isovillakoiran taidoista ja ennenkaikkea sen älykkyysosamäärästä kaikissa harrastuksissa. Agilityn ns. "luulen osaavani" ihmisenä valaisen yhden ja ainoan ison villani kohelluksia sen puolentoistavuoden elämänkaaren aikana.

Kertomuksen sankarina toimii itseoikeutetusti isovillis Manna (Lapponia´s Nieidamanna) 1.5 v. Tarkoitukseni ei mitenkään ole mainostaa tai mollata kasvattajaa, vaan kertoa taasen yksi tositarinoista agilitykentällä. Aloitin agilityn Mannan ollessa kahdeksan kuukautta vanha kerhomme järjestämällä alkeiskurssilla viime keväänä. Kurssille oli ilmoittautunut 22 muuta koirakkoa, joten odotukset olivat vähän vaihtelevat, ajatuksena päällimmäisenä oli se, että kuinka koira pysyy hallinnassa kaikkien kivojen leikkikavereiden saartamana. Yllätyksenä Manna oli mitä oppivaisin, miellyttämisen haluisin, hullu rämäpää, joka ei hetkeäkään pysynyt paikallaan. Niinkuin tämän hetkisin ehkä kolmanneksi kuuluisin suomalainen Häkkisen ja Mäkisen jälkeen sanoo aina televisiossa lauantai-iltaisin, että "nyt kaikki ne lanteet heilumaan", tiedätte varmaan kenestä on kyse. Niin meidän Puuro teki työtä käskystä. Puuro seisoi suurimman odotteluajan kahdella tassulla samalla pomppien ylös, alas, sivulle, eteen. Kivahan se on, että koira on innokas lajissa kuin lajissa, mutta rajansa kaikella. Säällä kuin säällä sitä pompittiin. Olisipa se innostus tullut juuri opitusta puomista tai renkaasta, mutta ei. Kaverithan ne pisti lanteet heilumaan. Manna oli yleinen naurun aihe kentällä. Hui, hai. Pääasiahan oli, että oli hauskaa.

Koko kesän treenasimme estevarmuutta, pomppimalla sinne tänne. Marraskuussa pääsimme maneesiin treenaamaan muiden jatkavien möllien kanssa. Maneesi oli ihana ensi askel ihan siiten itseensä hevosen P____aan. Ensimmäiset kerrat menivät ns. huutoharjoituksissa. Manna ei syö sitä, IRTI. Sitten kun sain koiran irti siitä itsestään, niin eikös jonkun mölliryhmän yksi koirista oli päättänyt ottaa jalat alleen kesken rataharjoituksen ja tulla pyytämään Mannaa leikkimään kanssaan. Siinä sitä sitten yritettiin pyydystää kaksi nuorta huliviliä lopettamaan ilonpitonsa, sillä minä en tosiaankaan ollut iloinen jatkuvan syömisen ja ilonpidon seassa. Tosiasiahan oli, että jos oli esim. viisi hyppyä peräkkäin ja ne piti suorittaa ihan yksinkertaisesti, niin meidän Manna hyppäsi yhden, pysähtyi, söi, minä pysähdyin, huudan pärstä punaisena IRTI, Manna hyppää, pysähtyy, syö jne. Eipä siinä sitten paljon hymyilty maneesin alkuviikkoina.

Tuli joulukuu. Uhmaikä puski päälle paksun takkukerroksen välistä (valkoiset isot ovat tunnettuja takkuvaiheestaan, joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, eikä loppua näy. Kasvattaja tosin väittää, että ei se kauan kestä). Sitten se uhma iski kesken radan. Oireitahan oli ollut jo jonkin aikaa, mutta ei ihan niin voimakkaita kuin pulpahtaessaan ulos sinä tuskaisena sunnuntai-iltana. Kaverini ovat jankuttaneet minulle jatkuvasti kuinka tärkeää on voida jättää koira lähdössä ja mennä itse vaikkapa yhden esteen taakse ottamaan koira vastaan. Olin treenannut Mannan kanssa koko kesän paikallaoloa ja se toimikin....ennen tätä kyseistä iltaa. Valmistauduin jättämään Mannan yhden esteen taakse odottamaan kutsukäskyäni. Laitoin koiran istumaan ja pyysin jäämään odottamaan. Irrotin käteni koirasta ja en kerennyt ottaa askeltakaan, kun Manna otti tiukan oikean ja ohi hyppyesteestä tukka putkella kierrellen ja kaarrellen maneesin reunoja seuraten. Siitä hetkestä alkoi hermoja rasittava aikakausi. Joka sunnuntai yritimme keksiä muiden treenajien kanssa miten saisimme Puuron kiinni. Yritimme olla sille vihaisia, iloisia. Lahjonta ei auttanut. Nopeat liikkeet eivät auttaneet. Aikamoisia näyttelijöitä nuo Hiiden Haukkulaiset; ilmeet ja eleet vaihtuivat sekunnin sadasosan sisällä iloisesta onnettomaan. Loppujen lopuksi tukimme pienen aukon maneesissa, josta Manna juoksi aina maneesin ovelle odottamaan, että milloin lähdetään. Kaikista huvittavinta tässä oli se, että koirahan vain nautti yli kaiken, kun joku lähti sen leikkiin mukaan jahtaamaan saalista. Manna oli saalis ja Hiiden Haukkulaiset saalistajia. Kun Manna päätti vihdoin pysähtyä, niin eikun etujalat kyynerpäitä myöten maahan ja peppu ylös, siis koira, ei ohjaaja (tiedätte varmaan asennon ja vilpin mihin lankaan kaikki koiran omistajat menevät). Siinä sitä sitten lähestytään koiraa lirkutellen ja lässytellen nakkia koura pullollaan kaikessa siinä luulossa, että koira pysyisi paikallaan. Tätä jatkui aina tammikuun alkuun asti, kunnes saimme vierailevia kouluttajia opastamaan koiriamme. Eräs kouluttaja ei ollut uskoa, että Manna lähtee lipettiin hetimmiten lähdössä. No, siinä oli kouluttajallakin naurussa pitämistä, kun näki kuinka Manna kirmasi maneesia edes takaisin. Pohdimme, miten saisimme Mannan rauhoittumaan.

Siinä pidettyämme pienen kokouksen, päätimme kokeilla seuraavaa. Otsa hiestä laitoin Mannan taas lähtölinjalle valmiina hyppäämään edes yhden hypyn. Pidin korvanlehdestä kiinni ja päästin irti ja käskytin hyppää. Ja taas toistui sama. Puuro hevosen p___kan värisissä karvoissa viiletti esteen ohi minkä jaloistaan kerkesi. Kouluttaja sanoi, että minun pitää mennä kyykkyyn ja kääntää Mannalle selkä ja odottaa. Myös muiden treeniläisten piti olla ihan paikallaan välittämättä ohi kiitävästä ruskeasta sukkulasta. Veren jo pysähtyessä polvitaipeeseen eli jalkojen ollessa puutuneena Puuro ilmestyi haistelemaan hihaa ihan rauhallisena, mutta varautuneena. Eikä muuta kuin lirkuttelemaan.

Näin pyydystimme yli puolet mölleille varatusta ajasta meikämannin pikkuista hellanduudelia. Tuli siinä mieleen, että eikun toko-kentälle ja sassiin ja annetaan koiran "kasvaa".

Viimeinen pisara oli, kun kaikkien naapureiden ihailema koirani ei enää kotipihalla antanut ottaa kiinni, jotta pääsisin töihin ajoissa. Parhaimmassa tapauksessa saatoin myöhästyä töistä jopa tunnin. Siellä me Mannan kanssa nautimme ihanasta pakkasilmasta ravaamalla yhtä Salpausselän harjua edes takaisin. Ei auttanut itkeminen, ei auttanut kuolleeksi tekeytyminen (en suosittele talvella, tuli nääs kylmä). Loppujen lopuksi hain muut koirani kotoonta ja vein ne autoon. Siinäpä tuli pikkuneidille hätä, että mamma lähtee muiden kanssa jonnekin ja jättää pienen "paskiaisen" kotipihalle. Sinnehän se takakonttiin hyppäsi niin iloisesti, että ihan itketti. Jatkoin tätä samaa rallia joka aamu, kunnes pikkuneiti arvasi, että kun hyppää takaluukkuun, niin joutuu remmiin. Loppujen lopuksi jouduin ajamaan auton joka aamu asuntoni eteen ja pyytämään kaikkia koiriani hyppäämään takakonttiin. Kyllä siinä oli naapureilla ihmettelemistä, kun Koponen joka ikinen aamu ajaa autoa ikkunan edessä edes takaisin. Ajattelette varmaan, että miksi en laittanut Mannaa heti lenkille lähdettäessä remmiin, niin olisin säästynyt näiltä ikäviltä tapahtumilta. Ihminen ei aina ajattele täysjärkisesti, varsinkaan aamulla klo 7.00. Neljän koiran omistajana ei ole helppo olla. Jos kolme on irti ja yksi on kiinni, niin tiedätte varmaan miten siinä käy. Siellä se Koponen kirmasi havunneulat tukassa roikkuen pitkin poikin pusikoissa yrittäen pysyä kaikkien neitosten perässä. Flexistä ei ollut apua, sillä töistä myöhästyminen oli taattu, ennen kuin sain flexin kulkemaan samoja reittejä kuin koira. Nyt olen laittanut neidin kaulaan tavallisen remmin, joka kulkee irrallaan perässä ja jonka päälle on helppo astua ja pysäyttää koira jos vain refleksit toimii tarpeeksi nopeasti.

Kävimme myös näiden tapahtumien välissä kokeilemassa onneamme epävirallisissa kisoissa Järvenpäässä. Siellä neiti ei sitten karannut, oli nääs niin pakokauhun vallassa kaikista lähentelevistä kavereista. Hylkyhän siinä tuli jo toisella esteellä, kolme kieltoa ja kaksi estettä, aika hyvä saavutus. Loppurata sitten menikin suhtkoht hyvin, mutta kun maali häämötti, niin neiti teki täyskäännöksen juuri ennen viimeistä estettä ja lähtikin rataa takaisin samoja esteitä hypellen kun olimme maaliin tulleet. Saimme oikein aplodit yleisöltä. Kyllä sitä siellä sitten näytettiin mitä osataan, mutta ei omissa treeneissä. Pyh... ;)

Tänä päivänä käymme Mannan kanssa ongelmakoirakouluttajan tykö hakemassa neuvoja, että kuinka sitä koiraa tulee oikein kouluttaa. Oli se aika isku, kun luulin olevani aika hyvä koiran kasvattaja, olinhan jo saanut kolme koiraa maailmalle ja kolmosluokkaan. Sain selville, että Manna pomottaa minua minkä kerkiää. Nyt olemme treenanneet n. kuukauden verran eri tapoja saada pomottaminen pois päiväjärjes-

tyksestä ja luulen, että olen jo voiton puolella. Manna on tehnyt mitä upeimpia ratoja treeneissä ja irtikin se on ollut jo viikon pihalla ja vielä (täytyy koputtaa puuta) tulee sisälle käskystä. Tosin nyt helmikuun alussa on ollut niin kovat pakkaset, että voisi kyllä uskoa, että neidin on pakko tulla sisälle, että ei jäätyisi takaa-ajoleikissä.

Minä päätin tehdä tällaisen ratkaisun tässä asiassa. Olisin voinut kyllä odottaa, että koirani olisi "kasvanut" vielä pari vuotta, ennenkuin olisin päässyt sen kanssa ajattelemaan edes kilpailu-uraa, mutta täytyyhän tässä elämässä kokeilla kaikkea, eikö? Ei maar, täytyy tässä mennä treenaamaan Mannan kanssa vielä nakkien kanssa läksyjä, sillä ongelmakoirakouluttaja käski treenata niin paljon, että neljä nakkipussia menee viikossa. Nyt on kulunut viisi päivää ja nakkeja on kulunut vasta yksi ja puoli pussia. Pitäisiköhän nakkien makupalakokoa suurentaa.....ei saa sitten kertoa kellekään.

Hyvää kisakautta kaikille ja pitäkää koiranne lämpimänä.

Jatkoa seuraa!

Tuula Koponen & Sesi, Foam Ball´s Annabella

Tiitu, Gariboa Hill´s La L´una

Miinu, Backseat Driver´s Terminator

Manna, Lapponia´s Nieidamanna

Seuraava kirjoitus