Suomen Villakoirakerho ry

AGILITYÄ RUOTSIN MALLIN MUKAISESTI

On tiistaiaamu 5.00 AM. Herätyskello pirisee korvan juuressa ihanassa pastillivärissään. On aika nousta….. siis nousta…… Koirat, ei liikettäkään, että nousisivat ylös. Yksikin huokaa vain. Herätyskello tietystikin sotki ihanan unen komeasta valkoisesta keskikokisesta urospuolisesta namupalasta. Sori, mutta kun pitäisi nousta ripeästi ylös ja lähteä Turun suuntaan ja kohti Svenska talande människor, hoppas.

Raavin päätäni ja haron yhä soivaa herätyskelloa. Nousen istuma-asentoon, sillä leveä kahdelle henkilölle rekisteröity sänkyni on yön aikana jotensakin tullut tupaten täyteen erikokoisia villakoiria. Yksi on tyynylläni, yhden aprikoosin työnsin jo pois suuni edestä, yksi makoilee huokaillen jalkojeni välissä ja puurona pohjalla, kaikista isoin retkottaa selällään melkein putoamaisillaan sängyn laidalla. No, en ole varmaan ainut jolla on samanlainen tilanne aamuisin.

Saatuani perheeni reippaasti ylös, herätettyäni naapurit jälleen iloisen aprikoosin laulellessa sekä suoritettuani kaikki aamun vakiotoimet, sain tungettua perheeni pieneen punaiseen kirppuun. Ja eikun menoks. Kaikki pakkaamiseen liittyvät toimet piti tehdä jo edellisenä iltana, sillä näin erittäin aamu-unisena se ei olisi onnistunut koko aamuna.

Saavuimme Turun satamaan iloisen tyttökuoron sävellellessä takapenkillä. Ei muuta kuin viimeiset pisureissut ennen astumista niin kivaan ja paljon portaita ja käytäviä (lue erittäin kapeita) sisältävään laivaan.

Matkamme alkoi tyynessä, mutta loppua kohden ei ollut tyyneydestä mitään tietoa. Aattelin, että kerrankin kun laivalle pääsee, niin käynpäs varaamassa paikan ihan seisovasta pöydästä ja maksan itseni kipeäksi. Kysyin hyttiemännältä, että mitenkäs koirat. No, hyttiemäntä sanoi, että mene vaan. Antaa niiden huutaa, jos ne huutaa. No, söin ja join, niin että napa oli ratketa. Nautiskelin hetkeä ilman ainaisia perävaunuja. Palattuani n. tunnin kuluttua tulee käytävällä vastaan tosi vihainen ISO nainen, joka alkaa huutaa minulle pää punaisena, kuinka edesvastuutonta on jättää koirat huutamaan moneksi tunniksi hyttiin. Pitäisi ottaa koirat pois tuollaiselta ihmiseltä. Kun otin askeleen tätä IHMISEKSI kutsuttua olentoa vastaan, niin olennolle tuli kiire hyttiin. Minkähän takia….. No, kuulin vielä, että minua oli kuulutettu jopa laivalla, mutta minä se vaan ruokin itseäni komeasti ja kalliisti. Voi että, jos tämä ihmisolento olisi tiennytkään, että SIDOIN koirani vielä hytin sänkyyn kiinni remmeillä, jotta jo tutuksi tullut iloinen aprikoosityttönen ei aukaisisi hytin ovea ja lähtisi etsimään MAMMAAAAA.

No, se siitä päivälaivalla matkustamisesta. Mitä opimmekaan tästä. Emme matkusta ikinä enää päivälaivalla, sillä minulle ei saa tulla enää nälkä n. 11 tunnin matkalla. No, Tukholman rankka iltasade kruunasi kaiken. Puudelit pissalle Tukholman betoniterminaalin pihalle ja menoksi. Nokka kohti Uppsalaa.

Uppsalassa minua odotti omasta mielestäni hirvittävän kallis mökki, jossa tosin oli sisävessa ja suihku, jotka näin himoagilityä harrastavalle hienohelmalle on nykyään ehdoton. Tyhjensin tilaihmeeni kattotelinettä myöten ja tein oloni kotoisaksi. Päätin vielä illan ollessa nuori tutustua alueeseen, sillä agilitykisojen piti olla samalla alueella. Huomasin mökissäni ikkunan, joka osoitti suoraan agilitykentälle. Kenttä oli hirrrrmuisen iso nurmikkoalue ja erittäin märkä. Tepasteltuani aikani kierrellen jo tehtyjä kehiä ympäriinsä koin elämäni järkytyksen. Hieraisin silmiäni muutamaan otteeseen… ei voi olla totta… Mitä te täällä teette???

Vastaani tepasteli ystäväni Lahdesta borderterrierinsä kanssa ja hänen perässään toinen ystäväni myös borderterrierinsä kanssa Oulusta. No, olipa kiva yhteensattuma. Olen aina ajatellut, että suomalaiset eivät ole kiinnostuneet muiden maiden menoista, kuin edustusmielessä.

Siinä sitten pähkäiltiin yhdessä tulevia kisoja ja miten siellä tulisi aamulla menetellä, sillä jokaisella maalla on omat systeemisnä järjestää kisoja. Säännötkin voivat olla erilaisia kuin meillä. Siitä sai Marjatta Sirviö Oulusta kokea. Ihmettelimme kentänlaidalla olevien ns. näyttelytelttojen määrää. Siis vieri vieressä telttoja. Sitten tajusimme, että hehän laittavat ne jo seuraavia päiviä varten pystyyn, jotta he voisivat oleskella niissä koirinensa. No, meikäläisellä oli mukana ns. puolikupolitelttoja kaksin kappalein. Ja eikun hakemaan. Ruotsin kansalaiset olivat vallanneet melkein kaikki mahdolliset luvalliset paikat pystyttää teltat. Ruotsalaiset ottivat nämä kisat ihan loman kannalta, sillä heillä oli mukana mm. aurinkotuoleja, jääkaappeja ja sitä vähän väkevämpää kuin ykkösolut.

Aamu koitti yhtä huonolla aamuheräämis-menestyksellä kuin edellinen aamu kotosuomessa. MUTTA, vettä ei satanut. Yes. Aurinko alkoi pilkottaa pilven lomasta kirkkaana kuin halogeenivalaisin trimmauksessa osuessaan koiran päähän kesken kaiken ja kääntyessään suoraan ns. trimmaajan silmiin. Loma voi alkaa. No, ensimmäisenä aamulla tuli pakollinen maksuoperaatio. Ruotsissa yhden radan maksu on noin 45 SEK, mutta jos on jokin isompi kisa kuten esim. SM Uttagning, niin maksu on jo yli 100 SEK. Näin pari kuukautta kisan jälkeen ei tule mieleen ihan tarkat maksut, mutta neljän päivän kisat kolmelle koiralle tuli maksamaan n. 850 SEK. Joten halvempaa siellä on. No, seuraavaksi yritimme työntää vähän puoliväkisin heille ihanan ryttyisiä ja vesittyneitä keltaisia kilpailukirjojamme. Niitä he katselivat ihmeissään ja sanoivat, että ei heillä käytetä mitään kilpailukirjoja ja antoivat ne meille takaisin. Minä, tosi "hyvin" ruotsin tulkkina yritin söngertää, että meidän on saatava tulokset kilpailukirjaan, jotta voisimme todistaa kotomaassamme, että olemme olleet Ruotsissa kilpailemassa ja hyvillä tuloksilla. Sillä, jos saisimme Ruotsissa kolmosluokasta nollatuloksen, käy se myös täällä Suomessa MM/PM-karsinnoissa yhtenä nollana viidestä vaadittavasta. Sovimme, että annamme kirjat kolmen kilpailupäivän jälkeen ja he yrittävät laittaa tulokset vieläpä oikein kirjoihimme.

Ruotsissa, kuten Euroopassa yleensäkin, suositaan maxi-koiria enemmän kuin minejä, joten päivän aloittaa maxit rataantutustumisella. Kyseessä on luokka II, joka on avoin kaikille kakkos- ja kolmosluokkalaisille. Tästä johtuen kilpailijamäärä liikkuikin siinä 120 kilpailijassa. Olipahan vähän ruuhkaa radalla. Ruotsissa voi rataan tutustua n. 15 min, joskus vähän kauemminkin. Siellä ei olla mitään tiukkapipoja, kuten voisin sanoa täälläpäin. Kun rata on valmis, niin sinne vaan tutustumaan. Kun olet kiertänyt noin 10 min, niin sitten radan tuomari tulee selostamaan rataa koskevia asioita, kuten pöydän asento ja takareuna jne. Tuomari selosti kyllä aika kauan ja tietysti emme tajunneet paljon mitään, sillä tuomari oli tanskalainen ja hän puhui tietysti tanskaksi. No, minä mitään kielirajoja kaihtamatta uskalsin aukaista suuni ja kysyin englanniksi ihanneajan ja mitä tuomari oli höpöttänyt muille. Tuomari vilkaisi minuun ja yritti möngertää jotain englannin ja tanskan sekoituksella, mutta ohi meni ja lujaa, niin kuin Mika Häkkisen Formula I. No, ei auttanut kuin kysyä ruotsalaisilta, että mitä se tuomari möngersi ja tosi ystävällisenä kansana selosti kaikki ruotsin ja englannin sekapuheella ja kaikki tuli ymmärretyksi.

Kaikki oli järjestetty ja ajateltu hyvin. Kuuluttaja kuulutti aina, että seuraavat kolme-neljä olisivat valmiina odottamassa lähtöalueella, jossa sitten oli yksi henkilö varmistamassa, että lähden oikealla numerolla ja oikealla hetkellä. Kaikki sujui mahtavasti. Kaiken huippuna kilpailuratojen vieressä oli vielä kaksi rataa, toinen mineille ja toinen maxeille lämmittelyradoiksi. Aika hienoa. Tosin kaikki puomit ja keinut olivat vain 20 cm leveät ja minien hypyt olivat tosiaankin miniatyyrejä verrattuina normaaleihin hyppyihin. Huvittavan näköistä suoraan sanottuna.

Ruotsissa ollaan jo niin pitkällä tässä sekarotuisten kilpailemisessa, että siellä voi kaikki sekarotuiset kilpailla muiden seassa, eli lähtöjärjestyksessä ne on laitettu muiden kilpailijoiden sekaan eikä niin kuin meillä, sekarotuiset lähtevät jok ensimmäisenä tai viimeisenä. Juttelin muutaman sekarotuisen omistajan kanssa, kun ihmettelin, mikä ihmeen rotu on sportlabrador. Vastaukseksi tuli, että sehän on mixaus labradorista ja jostain toisesta, jonka olen jo kerennyt unohtaa, mutta siellä voi ihan hyvin ilmoittaa koiran roduksi esim. tämän sportlabrador. Eli he risteyttävät jo tarkoituksella näitä hyviä koirarotuja keskenään, jotta saisivat hyvän agilitykoiran. Esimerkkinä siellä oli mm. whippetin ja springerspanielin risteytys. Aika hyvän näköinen yhdistelmä.

Yksi hyvä asia näissä monipäiväisissä kisoissa oli se, että kaikkien neljän päivän numerolaput annettiin jo ensimmäisenä päivänä, sekä pieni lappu, jossa luki kaikkien koirieni nimet, kisapäivämäärät ja lähtönumero. Kätevää, otat vain pienen lapun, luet siitä esim. Sesin lähtönumeron ja otat sen kirjekuoresta ja kiinnität sen mitä ihmeellisimpään paikkaan. Jos sattumoisin en muistanut näin kolmen koiran omistajana, että kenellä oli mikäkin lähtönumero, niin ei muuta kuin kaivaa vaan kuoresta sen pienen lapun, jossa lukee kaikkien koirieni nimi sekä lähtönumero. Yksi ongelma tosin tähän asiaan liittyi, kun joka kisailta pakkaat tavarat ja joka aamu purat ne, niin siinä hötäkässä tuppasi se kirjekuori häviämään.

Jokaisen päivän agilitykisan oli järjestänyt eri yhdistys ja jokaisella päivällä oli oma agilityvastaava eli heidän tävlingsledare. Heidät sekä kaikki työntekijät eroitti hyvin keltaisista t-paidoista. Vastaavalla vain luki selässä, että än on juuri sen päivän vastaava. Sekin oli tosi kätevää.

Luokista sen verran, että Ruotsissa on neljä luokkaa: Startklass, I, II ja III-luokka. Start-luokkaan saavat osallistua koirat, jotka ovat vähintään 12 kk täyttäneitä, eivätkä ole kilpailleet virallisissa kilpailuissa. Jos koira voittaa Start-luokan, ei koira voi enää osallistua sen jälkeen kyseiseen luokkaan. I-luokasta nousu II-luokkaan vaati kaksi voittoa tai enemmän ykkös- ja/tai kakkosluokassa. II-luokasta III-luokkaan on sama sääntö.

Ruotsissa koirat mitataan 12 kk, 18 kk sekä 24 kk vanhoina. Jokaisella kilpailijalla tulee joka kisassa olla mukana koiran mittaustodistus siitä, mihin luokkaan ne kuuluvat. Mutta täälläpäinhän ei sellaista tunneta. Kilpailukirjan etusivulta löytyy tuomarin allekirjoituksella varustettu mittaustulos alle 40 cm (minikoira) ja yli 40 cm (maxikoira).

Nautittuani ihanasta auringonpaisteesta neljä päivää nenä punottaen, oli aika siivota mökki lattiasta kattoon sekä tappaa viimeisimmät murkut, jotka tekivät juuri ja juuri tilaa tyynyllä yöaikaan. Päivät venyivät n. 10-tuntisiksi, joten minkäänlaista nähtävyyskierrosta Uppsalan ympäristöstä ei ollut mahdollista tehdä. Päivän jälkeen ei tehnyt mieli muuta kuin mennä suihkuun ja syömään. Tosin vannoutuneena pihinä saivat muut raahattua minut puoliväkisin indonesialaiseen ravintolaan syömään. Ennakkoluulot kotiruoan ystävälle olivat suuret, mutta hyvän vakuuttelun jälkeen ravintolakäynnistä tuli aivan uusi kokemus.

Haikeana, mutta onnistuneen kisaviikon jälkeen pakkaudun taas pieneen punaiseen tilaihmeeseen ja suuntaan nokan kohti satamaa. Tukholmassa odottaakin jo taasen tuttu betoniviidakko viimeisille pisureissuille ennen laivaan menoa. Väsyneenä, mutta onnellisena erittäin hyviä muistoja ajatellen nukahdan heti hyttiin mentyäni. Tekniikka iltalaivalle mentäessä on seuraava: etsi hytti, majoittaudu hyttiin, laita herätyskello soimaan, paina erittäin punottava pää hartioineen pehmeään tyynyyn, ota vanhin koira kainaloon ja nukahda. Aamulla taasen pastellisävyisen herätyskellon soidessa alkaa melkein tavanomaiset toimenpiteet: vaatteet päälle, pyydystä koirat, laita remmit, ota kakkapusseja taskuun ja eikun kannelle. Kävelyyn kannella voi varata vähintään 15 min, sillä täytyyhän koiran liikkua, jotta elimistö alkaisi toimia halutulla tavalla. Sitten koirat autokannelle ja autoon. Iltalaivalla tulo on koiraihmisille helpompaa, sillä autokannen ovet aukeavat tuntia ennen satamaan tuloa ja näin voi sinne omaan autoon viedä koirat odottamaan, kunnes äitee on käynyt hienossa seisovassa pöydässä nauttimassa aamupalaa ja palaa syli täynnä tax freestä hankkimiaan juominkeja sekä namia.

Kaikista ikävin koko matkasta on kotiinpaluu ja toisaalta rauhottavin. Kun tulet kotipihaan, alkaa se ainainen auton purkaminen tavaroista sekä likapyykkien pesu. No, nämä edellisethän hoituu hyvin, sillä meidän perheen lapsukaiset olivat nääs niin lopen väsyneitä, että meikämanni sai ilman perävaunuja kävellä kotona aivan minne tahansa ja milloin tahansa.

Meidän suomalaisten jengi Ruotsissa oli aivan mahtava. Huumori lensi ja hyviä ratoja tuli, vaikka en vieläkään ymmärrä näiden borderterrieri-ihmisten ratojen suunnittelua, on nääs niin tekniikkalaji näille, että meni ihan ohi vielä kovempaa kuin Mika Häkkisen McLaren. No, tekniikasta viis, sillä Petteri Huotari ja Leevi, Borderterrierikerhosta sai Ruotsin agilityvalion arvon voittamalla kolmosluokan nollatuloksella. Halailtu on ja paljon, joten onnittelut villakoirayhdistyksen puolesta. Marjatta Sirviö sijoittui myös borderterriereillään mukavasti, joten onnittelut myös heille.

Kiitos hyvästä ja antoisasta reissusta Oilille, Petelle, Marjatalle, Antille sekä Pentille, henkilökohtaiselle orjallemme Ruotsiin.

Alkavat syksyn terveiset

Tuula Koponen & Sesi & Tiitu & Miinu & Manna

tkopone2@nettilinja.fi

Seuraava kirjoitus