Pikku”, musta isovillakoirauros SF TVA&MVA
Marmaloo Boy George, oli neljäs koirani. Olin
opettanut aiemmille koirilleni kaikenlaista ja harrastanut
niiden kanssa mm. ulkomuotopuolta. Koirani ovat kuitenkin
aina olleet minulle ennen kaikkea rakastettuja  perheenjäseniä.
Tottelevaisuudessa en ollut aiempien koirieni kanssa
kilpaillut. Olin kuitenkin nähnyt mustan isovillakoirauroksen
SF MVA&TVA Hakametsän Amorin ”Pirren” tekevän
tottelevaisuusliikkeitä.
”Tuollaisen koiran minäkin joskus haluan”,
ajattelin silloin.
Kun Pikku oli pentu, naapurissani asui erittäin
taitava koirankouluttaja Aija
Hurmerinta. Vaikka elimme vasta vuotta 1987, Aija
sovelsi jo koulutuksessaan menetelmiä, joiden
käyttö yleistyi ainakin Suomessa vasta myöhemmin.
Toisaalta emme pitäneet koiraa pelkkänä viettiensä varassa
toimivana koneenakaan, mikä tuntui olevan joidenkin
kouluttajien käsitys.
Aija ei varmaankaan tiennyt, mihin päänsä pisti
kun ehdotti, että tekisin Pikkusta TOKO-koiran.
Vastaukseni oli varmaan jotain: ”Joo ihan kiva.
Voisin vaikka opettaa Pikkulle alokasluokan liikkeitä.
Kunhan Pikku tulee riittävän vanhaksi menemme
sitten johonkin koirankoulutusryhmään. Niin
ja TOKO-säännöt pitää varmaan
hankkia”. ”Ei, ei”, vastasi Aija, ”Aloitatte
harjoittelun nyt ja tähtäätte heti voittajaluokkaan”. ”Mutta
hyvänen aika Pikkuhan on vasta 12 viikkoa vanha”. ”Niinpä.
Hyvä aika aloittaa valmistautuminen TOKO-kehiin”,
tokaisi Aija.
En olisi pystynyt kouluttamaan TOKO-valiota ilman
Aijan opastusta. Käytimmekin varmaan koulutuksesta
puhumiseen moninkertaisesti sen ajan kuin, mitä käytin
varsinaiseen harjoitteluun. Pyrkimyksenämme oli
välttää virheiden tekemistä ja
ratkaista ongelmat ennen kuin ne itse asiassa vielä ongelmia
olivatkaan. Kävin muutaman kerran katsomassa TOKO-kokeita,
jotta pääsin paremmin selville siitä,
mitä koiran tulisi kokeessa tehdä. Siellä minulle
tuli selväksi, että halusin iloisen TOKO-koiran.
Pää ja häntä riipuksissa tehdyissä TOKO-suorituksissa
en nähnyt mitään tavoittelemisen arvoista.
Valmistautumista kokeisiin
”Pikku” oli ihana avoin, valoisa
ja aina kaikkeen iloisesti ja positiivisesti suhtautuva
koira. Harjoituksemme Pikkun pentuaikana, ja myöhemminkin,
oli leikkiä: leikkiä, jota molemmat rakastimme.
Pikku oli aina mukanani. Joka päivä, usein
monta kertaa päivässä, leikimme ja tutustuimme
yhdessä moniin asioihin. Pentuna (noin 8-9 kuukauden
ikään asti) en koskaan odottanut, että Pikku
olisi omatoimisesti tehnyt yhtään mitään.
Annoin käskyn, laitoin Pikkun toimimaan käskyn
edellyttämällä tavalla, ja sitten palkitsin
Pikkun. Olin erityisen tarkka kaikessa, suorissa istumisissa
yms. - heti alusta alkaen. Aluksi harjoittelimme lähinnä kotikulmilla
ja lenkkipoluilla, myöhemmin hyvinkin vaihtelevissa
paikoissa: ostareilla, asemilla, näyttelyssä tyhjässä kehässä,
missä vain, mihin koiran kanssa pääsi
ja missä oli paljon häiriötekijöitä.
TOKO:on harjoittelua ei mielestäni tule pitää arkielämästä irrallisena
asiana vaan itse asiassa kaikki jokapäiväisessä elämässä tukee
tai romuttaa varsinaista koulutusta. Kaiken kouluttamisen
ja opettamisen perusta on se, mitä kutsun kotikasvatukseksi.
Kotikasvatuksen perusperiaate on esim. johdonmukaisuus
ja oikeudenmukaisuus. Jos en voi olla ehdottoman varma
siitä, että pystyn kiellon tai käskyn
viemään myös käytännössä läpi,
en sitten asiaa kielläkään tai pyydä koiraa
tekemään jotain. Usein on esim. turhaa kutsua
pentua luokse kesken koiraleikin. Näin vain menettää arvovaltaansa,
kun koira ei kuitenkaan tottele.
Kasvatusperiaatteita
Koska vaadin koulutuksessa ehdotonta ja välitöntä tottelemista,
arkielämässä Pikku vaikutti vallattomalta ehkäpä jonkun
mielestä jopa kurittomalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut
sitä, etteikö Pikku esim. olisi pennusta lähtien antanut tehdä kaikkia
hoitotoimenpiteitä mukisematta. En vain pyytänyt Pikkua tekemään
mitään, ellen ollut varma siitä, että Pikku todella tottelee.
Villakoira on älykäs koira. Kuten kuuluisa jo edesmennyt kasvattaja
Jean Lyle totesi: ”kovat otteet ovat loukkaus villakoiran älykkyydelle
ja tekevät koirasta vain epäluuloisen ja epäluotettavan”.
Jean Lylen näkemys oli se, että isovillakoiran tulisi kilpailla samassa
näyttelyssä sekä TOKO:ssa että ulkomuotopuolella. Lähes
kaikkien nykyisten isovillakoirien perimästä n. 50% perustuu Jean
Lylen Wycliffe koiriin.
Harjoittelu etenee
Kun Pikku oli 8-9 kuukautta vanha, päätimme, että silloin oli
sopiva aika alkaa vaatia, että Pikkun olisi toteltava käskyjä omatoimisesti.
Hämmästyin, kun Pikku muitta mutkitta tottelikin käskyjä ilman
minkäänlaista vaatimistakin. Olin opettanut Pikkun tottelemaan käskyjä,
en tekemään jotain liikesarjoja, mikä vielä tuohon aikaan
oli varmaan aika yleistä. Jo alle vuoden ikäisenä Pikku osasi
jo monia voittajaluokan liikkeisiin tarvittavista palasista.
Kävin muutaman kerran varsinaisissa koirankoulutuksissa. Suurin osa koulutuksista
sisälsi kuitenkin mm. loputonta ympyrässä seuraamista. Tällainen
seurauttamimen olisi kuitenkin vienyt Pikkun seuraamisesta täsmällisyyttä ja
ollut muutenkin kuolettavan tylsää – meille molemmille. Joitain
erinomaisia harjoituksia järjestettiin tosin jo tuohon aikaan. Lähinnä kävin
kuitenkin koulutuksissa harjoittelemassa paikallaanoloa koiraryhmässä.
Perustimme oman TOKO-harjoitusryhmän muutamien palveluskoiraharrastajien
kanssa. Hyvin puudeli sopi dobermannien joukkoon. Kävimme yhdessä autotallissa
harjoittelemassa noin kerran pari viikossa.
Eräässä asiassa villakoirani joukosta kuitenkin erottui. En
mitenkään pystynyt harjoittelemaan, ”hiomaan”, Pikkun
kanssa asiaa samalla tavalla kuin mitä dobermannin kanssa yleensä pystyi. ”Pikkun” kanssa
harjoitukset tuli olla hyvin vaihtelevia. ”Pikku” oppi kaiken hyvin
nopeasti: myös tekemään asiat väärin, jos ei ollut
tarkkana.
Ensimmäiset TOKO-kokeemme
Järkytyin, kun Aija ehdotti, että porukkamme lähtisi tammikuussa
Haminan näyttelyn 88 yhteydessä järjestettävään
TOKO-kokeeseen. ”Hyvänen aika emmehän me vielä alokasluokan
liikkeitä osata. Pikkuhan on juuri täyttänyt vuoden!”,
parkaisin. ”No sittenhän saatte ainakin kokeissa selville, mitä osaatte”,
Aija sanoi.
No ilmoitin Pikkun sitten Haminan näyttelyyn.
Molempina päivinä TOKO:on ja sunnuntaiksi
ilmoitin Pikkun myös ulkomuotoarvosteluun, Jean
Lylen toiveet samassa näyttelyssä sekä TOKO:ssa
että ulkomuotopuolella kilpailevasta villakoirasta
mielessäni.
Haminassa paikallaanolo meni hienosti. Remmissä seuraamisessa oli jotain
sähläystä, ja muistaakseni seisomisessakin jouduin antamaan
kaksi käskyä. Nämä olivat kyllä minun mokiani. Pikku
yksinkertaisesti käsitti minut väärin. Olin niin hermostunut,
että esim. paikallaanolossa käteni vapisivat. Siksi pidin käsiäni
yhdessä selkäni takana, jotta muut eivät olisi huomanneet hermoiluani.
Pikku sen sijaan oli elementissään: räiskyvän iloinen,
eikä hermoillut yhtään. Olin suorastaan tyrmistynyt, kun tulimme
kehästä ALO ykkösen ja 187 pisteen kanssa ja olimme saaneet
monista osasuorituksista täydet kympit.
Suorituksemme jälkeen pystyin katsomaan myös muita alokasluokan suorituksia.
Pikkun suoritus oli kyllä kaikkein paras, vaikka silloin vasta toiseksi
luokassamme tulimmekin. Seuraavana päivänä pisteitä tuli
194 (muutama piste vähennettiin siitä, kun Pikku seuraamisessa liikkeelle
lähtiessämme hyppäsi muutaman kerran korkealle ilmaan) ja tällä kertaa
voitimme kokeen.
Kilpailumme AVO-luokassa
Vielä samassa kuussa Turussa Pikku, siis
juuri vuoden täytettyään, sai avoimen
luokan ykkösen ja sijoittui muistaakseni näissä kilpailussa
kovassa seurassa viidenneksi. Muutama piste vähennettiin ”liian
iloisesta noudosta” ja siitä, kun luoksetulon
pysähdyksessä Pikku liukui eteenpäin
pitkin liukasta lattiaa.
AVO luokan hyppyä emme olleet juuri harjoitelleet. Kun lähetin Pikkun
esteen yli, Pikku istui esteen taakse niin, että suorin tie luokseni ei
kulkenut esteen kautta. Fiksusti Pikku kuitenkin luokseni tullessaan kiersi
esteen kautta ja hyppäsi sen yli ja istui sitten viereeni. Tuomari myöhemmin
sanoikin minulle huomanneensa, kuinka Pikku esteen toisella puolella selvästi
mietti, miten tilanteessa tuli menetellä.
Muita harrastuksia
Seuraavissa kilpailuissa myöhemmin keväällä Pikku
sai loput tarvittavat AVO-luokan ykköset ja siirtyi
sitten voittajaluokkaan. Voittajaluokkaan emme ihan
saman tien voineet mennä: mm. tunnistusnouto oli
harjoittelematta.
Kävimme näyttelyissä, kilpailimme agilityssä (Pikku
oli myös yksi sen ajan parhaista agility-koirista
Suomessa), kävimme raunioharjoituksissa ja harrastimmepa
vähän jälkeäkin. Kävimme myös
hyvällä menestyksellä suorittamassa
palveluskoirien luonnetestinkin. Harjoittelimme tietysti
myös TOKO-juttuja siinä sivussa. Tällainen
sopi Pikkulle oikein hyvin, sillä Pikku kaipasi
selvästi uusia haasteita eikä junnaava yksitoikkoinen
harjoittelu sopinut meille lainkaan.
Kilpailumme VOI-luokassa
Seuraavaan TOKO-kokeeseen menimme vasta seuraavan
vuoden alussa (Pikku oli silloin juuri täyttänyt
kaksi vuotta). Ensimmäisestä kokeesta saimme
vain vähän yli 200 pistettä ja 3. palkinnon.
Ruutu meni varmaankin nollille ja kauko-ohjauksessakin
oli muistaakseni jotain häikkää.
Parin viikon kuluttua saimme Turussa ensimmäisen
VOI ykkösen (sijoitus 3.) Ruutu takkuili parissa
seuraavassa kilpailussa, mutta sen jälkeen saimme
peräkkäisistä kisoista ykköset
ja TOKO-valiokisat voitimme. Näissä kilpailuissa
kyllä kovasti jännitin, kun huomasin, että kehän
laidalla meitä oli tullut katsomaan kehän
sisäpuolelle collie-narttu, johon Pikku oli aiemmin
ihastunut. Teimme tyylikkäästi seuraamisessa
käännöksen juuri collie-neidin kohdalla,
eikä Pikku suonut neitokaiselle silmäystäkään.
Ruutu oli kyllä meille ongelmallinen. En ollut
opettanut Pikkua hakemaan merkkejä. Sen sijaan
olin opettanut Pikkulle eteen käskyn ja suuntia.
Tosiasiallisesti Pikku kuitenkin etsi kehästä rakkainta
leluaan PALLOA. Pikku oli siinä touhussa usein
niin innoissaan, että kun kiihkoissaan palloa
etsi niin pari kertaa ruutu meni nollille siksi, että Pikku
ei totellut maahanmenokäskyä. Jotta ruutu
ei olisi mennyt nollille niin annoin ruudun yhteydessä maahanmenokäskyn
lievästi sanoen tehostetusti. Yksikin tuomari
sanoin, että oli vähällä, ettei
hänkin heittäytynyt maahan, kun maahanmenokäskyni
kuuli!
Arvokilpailuita
Saimme kaikkien rotujen SM-TOKO:sta ykköstuloksen
ja sijoituimme kymmenen parhaan joukkoon. Ja kuten
yksi kokenut kilpakumppanimme paikallaanolon piilossa
sanoi: ”pelkästään siitä saa
olla ylpeä, että on päässyt osallistumaan
näihin kilpailuihin”. Ja ylpeä minä koirastani
olinkin. Niin tavattoman ylpeä siitä ilosta,
riemusta ja positiivisuudesta, minkä Pikku elämääni
toi. Vaikka en kovin kilpailuhenkinen olekaan ja siksi
kilpaileminen varmaankin jäi, rakastin kyllä harjoittelemista.
Mutta ilman päämäärää harjoitteleminenkin
jäi valitettavasti vähemmälle. Vuonna
90 osallistuimme vielä muutamiin kisoihin. Voitimme
silloin villakoirakerhon TOKO-mestaruuden VOI-luokasta
ja samalla koko kokeen.
Nuo ajat Pikkun kanssa olivat jotain aivan erityistä.
Toivon, että voisin jonkun muun koiran kanssa
kokea vielä edes häivähdyksen noista
ajoista. Ehkäpä vielä joskus koulutan...saa
nähdä.
|
